Joulusta selvitty

Koko joulu meni kyllä melkein huomaamatta ohi. Ei olisi normaalista erottanut, jos sisälle ei olisi raahattu kuusta ja tarjolla ollut normaalista poikkeavia ruokia.
Huomattavasti parempi joulu kuitenkin kuin viime vuonna.

Joulupäivänä kummipariskunta ja heidän lapset tulivat tietenkin kyläilemään, vaikka olin äidille tosiaan jo kauan sitten sanonut, että en halua heidän tulevan. Olin sitten tosi epäsosiaalinen koko ajan ja odotin vain heidän lähtöä.
En oikein tiedä miksi en yhtään viihdy noiden ihmisten seurassa. Olen vain niin näkymätön ja minulla ei ole mitään väliä silloinkaan vaikka menisin kyläilemään heille.

Olen syönyt liikaa suklaata ja se näkyy nyt kyllä minusta. Miksimiksimisksi en jättänyt niitä kaikkia syömättä.

Suklaansyönnin, telkkarin tuijottamisen ja kissojen kanssa nukkumisen lisäksi myöskin vanhenin, jouluaattona. Mittarissa 23 vuotta. Wohoo.

Joulufiilikset hukkateillä

Olen yrittänyt houkutella joulufiilistä vaikka mite, mutta se pysyy poissa. Olen poltellut kynttilöitä, askarrellut muutamia joulukortteja, ostanut pakolliset lahjat, juonut glögiä, syönyt joulutorttuja ja viimeisempänä yrityksenä tyhjensin tämän päivän aikana Julia-namusia sellaisen boxin. Viimeisimmän teon seurauksena on vähän paha olo.

Huomenna suuntaan kotikotiin. Sittenhän sen näkee millainen tästä joulusta tulee.
Huomenna olisi vielä yksi tentti, mutta lukeminen siihen ei onnistu. Paprunippu on koko illan odotellut vuoroaan tuossa sohvan käsinojalla, mutta vielä en ole saanut siihen tartuttua.

Huoneeseen hiipii kylmä, tuulee ja pakastaa..

..mä tahtoisin haavat parantaa..

Mulla on niin kylmä. Oon ihan jäätä.

Säpsähdän jos joku vahingossakaan koskettaa. Yksi kaveri halaa aina kun nähdään ja silloinkin ahdistun. En enää osaa olla lähellä ketään. Samaan aikaan kuitenkin toivon, että joku tulisi ja pitäisi lähellä. Päästäisi pois vasta sitten kun olen taas kasassa ja jää jossain syvällä olisi sulanut. Kukaan ei kuitenkaan tule ikinä, eikä sitä jäätäkään saa mitenkään sulatettua.

Niin moni asia elämässäni on nyt noin, että toimin jotenkin ja samalla ajattelen ja toivon, että asiat olisivat aivan päinvastoin.

Ihan sama

En saa itsestäni mitään irti. Huomenna on yhden tehtävän deadline ja olen saanu kirjoitettua otsikon. Hyvä alku, mutta kun ei edisty siitä yhtään. Ahdistaa paljon, mutta samalla on jotenkin ihan sama, että tekeekö sitä vai ei. Ei jaksa välittää, mutta kuitenkin vaivaa. En vain osaa.

Ei-hyvää joulua

Ahdistun aivan älyttömästi kun mietinkin tulevaa joulua. Viime vuoden joululla lienee tähän aika paljon vaikutusta.
Vielä muutama vuosi sitten odotin joulua ihan hirveästi, mut nyt sitten on muutaman vuoden aikana ajatukset muuttuneet todella paljon. Mietin miten voisin luistaa kotikotijoulusta.

Isoin syy tähän taitaa olla se, että joulu oli mun ja isän juttu. Käytiin jouluaattona kahdestaan lahjaostoksilla ja isä oli toinen niistä kahdesta, joka muisti mun syntymäpäivää eri lahjalla, kun muilta sain yhditettyjä joulusynttärilahjoja. (Synttärit siis on joulun aikoihin.)
Jotain niin tärkeää puuttuu mun joulusta, kun isä on poissa.

Sanoin jo äidille puhelimessa, että en halua sitten ketään vieraita juhlistamaan minun synttäreitä, että sellaisia ei pidetä. Niin pitkään kun muistan on joulupäivänä tullut mummi, pappa, kummit ja kummien lapset kyläilemään. Nyt en todellakaan jaksa esittää, että olisi mitään syytä juhlaan. Toivottavasti äiti ja sukulaiset vain osaisivat toimia mun toiveen mukaisesti.

Pikkujouluahdistusta

Luokan pikkujoulut tulossa ja kadun koko ajan, että menin ilmottautumaan mukaan ja nyt ei enää voi perua. Ei innosta mukavan ja kaikki-on-hyvin-ihmisen näytteleminen. Luulenpa, että katoan aika pian ruokailun jälkeen ja jätän baareilun väliin. Baarissa on kuitenkin ihan liikaa ihmisiä ja ahdistun vain enemmän, kun joka puolelta tunkee ihmisiä ja olen kuitenkin taas vaan se näkymätön.

Turhuus

Pitäisi kai lopettaa yrittäminen ja antaa vain olla. Mikään onnistu ja mitään saa aikaan.

En kuulu mihinkään ja olen ihan ulkopuolinen. Olen niin tottunut siihen, mutta silti sen huomaaminen aina satuttaa paljon. Olen näkymätön kaikille.

"If I went missing, who would notice?"

Nyt tuntee olevansa taas niin yksin ja huomaamaton. Oon näkymätön lähes kaikille ja niille ei ole mitään väliä vaikka mua ei edes olisi. Niin aina aina ollut ja eipä sitä mikään muuta.
Ei jaksaisi edes yrittää pitää yhteyttä niiden henkilöiden kanssa joiden voin kuvitella välittävän musta edes vähän.
Nyt kaikki on liikaa. On liikaa ikävä, liikaa ahdistusta, liikaa tekemättömiä hommia, liikaa yksinäisyyttä, liikaa suunnitelmia, joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.. Ja minä olen taas liian vähän kaikkea mitä pitäisi olla. Liian huono kaikessa.

Ikävyyttä

Kaveri parin sadan kilsan päästä tuli kyläilemään nyt yhdeksi yöksi. Olen ihan hirveä, kun tälläkin hetkellä toivoisin vain, että hän lähtisi pois. Ahdistaa kun toinen on koko ajan yli-iloinen ja muuta. Haluaisin vain olla yksin, jumittaa ja hajoilla. En jaksaisi olla sosiaalinen.

Sukulaisiakin vieraili täällä tänään. Jotenkin niiden seurassa tunnen aina itseni niin huonoksi. Pitäisi olla parempi ja kämpänkin pitäisi olla tiptop-kunnossa.

Kaverin lapsosen ristiäiset olisi parin viikon päästä ja stressaan paljon jo näin etukäteen. Liikaa ihmisiä, kyselyitä ja sosiaalisuusahdistusta luvassa. Tahdon pois!

Normaali lauantai

Täksi illaksi olisi ollut tarjolla tupariviihtymistä tai mökkiörveltämistä, mutta minä jumin kämpillä nörtteilemässä ja ahdistumassa siideritölkkien ja suklaalevyn kanssa. Mikä on väärin?
En jaksa olla sosiaalinen. Tupareissa olisi melkein kaikki minulle outoja ihmisiä ja mökillä ihmisiä, joiden joukossa tuntisin itseni ylimääräiseksi ja näkymättömäksi. Arvaan myös, että jossain vaiheessa alkaisi molemmissa paikoissa ahdistamaan liikaa ja haluaisin äkkiä pois. Mökiltä se ei onnistuisi.

Tänään kaipaan myös jotain erityistä ihmistä antamaan hellyyttä. Haluaisin olla lähellä. Panettaakin.

Everything's silent.. Everything's just the way it is everyday..

Seinät kaatuu päälle ja kukaan ei ole mua pelastamassa niiden alta. Odotan kai sit ihkumiestä, joka saa kaiken ikävän unohtumaan ja tilalle antaa mulle elämäniloa ja kaikkea positiivista ja kivaa.

En tiedä kyllä, miten jonkun ihkumiehen edes löytäisi. Kotoa ei tulla etsimään ja muualla jo pelkästään tuntemattomien ihmisten läsnäolo ahdistaa suunnattomasti, usein jopa tuttujen ihmisten seura. Välillä tästä 30 neliön yksiöstä poistuminenkin vaatii viimeisten rohkeuden rippeiden keräämistä. Yritäpä siinä sitten vielä tutustua.

M:n ottaisin heti, jos vain saisin. Siitäkin miehestä on jo paljon aikaa, mutta muistan miltä tuntui hänen kosketus, miltä tuoksui ja muistan naurun. Häiritsevää on kuitenkin, että olen unohtanut lähes kokonaan miltä hän näytti. Ikävöin kuitenkin paljon edelleen. Hän "kantoi" minua silloin, kun ajattelen tämän kaiken alkaneen, nyt joudun kuitenkin tappelemaan yksin mörrejä vastaan, eikä missään ole edes turvapaikkaa.

Tätä lisää!

En muista milloi viimeksi olisi ollut tämmöinen olo. Olen hyvällä mielellä ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Jatkuisipa tämä kauan. Aurinko paistaa, mulla on uudet hiukset, tein loistavia shoppailulöytöjä ja hesessä söin salaatin, vaikka möröt huusivat hampurilaista ja ranskiksia.
Nyt en mieti ikäviä asioita.

Olen lusmu

Jäin vain kämpille neljän seinän sisälle jumimaan. Koululle raahautuminen ei kiinnostanut yhtään, enkä jaksa edes välittää. Hyvin menee.
Ahdistaa kaikki ihmiset ja olen ihan ulkopuolinen ja outo tyyppi kaikille ja kaikkien mielestä. En jaksa edes yrittää olla sosiaalinen.
Joka päivä koululle lähtö on samaa taistelua. Houkuttimena joskus toimii, kun ajattelee, että jos selviän syksystä, niin kevääksi pääsen vaihtoon. Nyt sekään ei toimi, kun ajattelee, että mitäpä sitä sinne kannattaa lähteä hajoilemaan.
Nyt kun on netti kämpilläkin, niin ei edes sen takia tarvitse lähteä mihinkään. Nyt voisi sitten odottaa, että päivityksiä tulisi tännekin useammin.

Unelmaduuni

Jatkossa jos yrittäisi välttää työhönmenemistä yrityksiin, joita pyörittää lähinnä yksi perhe.
Ottaa päähän, kun toisilla työntekijöillä on ihan eri säännöt kuin muilla. Töihin saa tulla vähän milloin huvittaa, työvuoroja voi vaihdella ihan noin vain..
Eniten rasittaa kun samassa työpisteessa töissäoleva kai ajattelee, että voi jättää vuorosta lähtiessään kaikki levälleen ja hommat puolitiehen. Siihen on kiva tulla töihin, kun ensimmäinen puoli tuntia menee siihen kun järjestelee paikat ja tarkistaa hommat.
Tänään sain asiakaalta haukut, kun tämä ko. henkilö oli luvannut heille melkein kuukausi sitten lähettää tavarat, mutta odottelivat vieläkin pakettia. Tavarat kuitenkin olivat vielä siellä paikassa mihin ne olivat unohtuneet. Kivakiva.

Minua on pyydelty samaan paikkaan töihin ensi kesäksikin, mutta jos vain löydän ihan mitä vain muuta työtä, niin ei ole pelkoa, että minua täällä näkisi silloin. Enkä puheista päätellen ole ainoa, joka näin ajattelee. Siinä voi sitten omistajat miettiä, että missä vika..

Irtiotto

Parin yön piipahdun tuonne naapurimaan puolelle oli erittäin tervetullut irtiotto töistä. Varsinkin ennen reissun olin viimeisen yli kuukauden aikana käynyt kauimmillaan 7 kilometrin päässä työpaikasta ja tämänhetkisestä asumuksesta.

Oli ihanaa kävellä kaupungilla ja shoppailla ihan outojen ihmisten keskellä. Ei tarvinut pakosta yrittää olla kiva, vaan saattoi luvan kanssa olla naama mutrussa, vaikka niiden kaikkien alennustuotteiden keskellä väkisinkin meni usein sinne hymyn puolelle, kun teki löytöjä. Naama meni ruttuun kuitenkin, kun joutui jättämään kauppoihin vielä liikaa kaikkea kivaa ja silloin kun paluumatka alkoi.

Nyt sitten onkin taas entistä paskempaa palata töihin kohta...

Poikki.

Oon ihan poikki. En jaksais yhtään mitään ja kesäkämpän sänky houkuttelisi kaikista eniten, mutta sinne ei voi jäädä koko päiväksi, kun on kämppis ja työt. Tai kämppäkään oikein houkuttele, kun vapaapäivinä siellä jumiessa alkaa aina jossain vaiheessa ahdistamaan ja sekään sitten ole hyvä paikka enää sen jälkeen. Pitäisi löytää sellainen paikka, jossa on aina hyvä olla, mutta ei sellaista taida edes olla.

Anteeksi pitäisi pyytää kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka on ollu viime päivinä minun palveltavina. En ole todellakaan ollut mikään päivänsäde ja sellainen, jota kiiteltäisiin lehtien lukijapalstoilla. Lupaan huomenna kaivaa hymyn esiin, vaikka sitten pakolla.

Hiljaiseloa

Mutta täällä jossain kuitenkin edelleen.
Karkasin kaikesta tutusta ja turvallisesta kesäksi töihin kauas, kuitenki pysyen kotimaan rajojen sisäpuolella nipin napin. Liikaa töitä, mutta ihan hyvä niin. Eipähän ehdi liikaa ajattelemaan kaikkea. Pelottaa vain vähän syksy... Kuinka hajalla olen silloin tän kesän jälkeen.

Keskitasoa

Loma on alkanut \o/
Tais yksi tehtävä pitäisi vielä tehdä, mutta muuten on eka vuosi ohi.
Katsoin aamulla uusia arvosanoja netistä ja kirosin opettajia. Miksi pitää edes olla tietty osa luennoista paikalla ja jopa omasta mielestä osallistua hyvin sekä tehdä tehtävät hyvin, kun niillä ei ole mitään merkitystä. Arvosanat näyttää menevän aika usein pelkästään tentin ja ihan muiden perusteiden mukaan.
Äidin mukaan on huono, että olen keskitasoa, kun suurin osa arvosanoistani on kolmosia. "Pienellä panostuksella kyllä saisit nostettua neloseksi tai vitoseksi." Hyvä sanoa sellaisella, joka ei ole elänyt minun elämää tätäkään vuotta. Tietäisipä kuinka onnellinen olen jo pelkästään siitä, että olen saanut kaikki kurssit läpi.

Mikään ei kuitenkaan ole tarpeeksi ja aina pitäisi olla parempi.

Muistan kuinka joskus iloitsin nelosesta, mutta joku sai senkin iloni pilattua heittämällä, että "miksi ei tullut vitonen? Eihän siihen enää olisi tarvinnut paljoa lisää.".

Nyt haluaisin vain karata kaikkea loppukevään opiskelustressiä ja lähteä kotikotiin hengailemaan kissat kainalossa. Niinä hetkinä unohdan kaiken muun ja olen sen hetken tässä ja onnellinen.

Kahteen viimeisimpään kokeeseen en ole saanut luettua ollenkaan, vaikka kirja ja muistiinpanot ovat olleet sängyn vieressä monta päivää. En vai ole saanut pakotettua itseäni lukemaan ja siitä ei olo taas parane yhtään. Epäonnistumisen tunne vain kasvaa ja hajottaa. Enhän minä mitään osaa.

Jos

Kiitos niistä parista kommentista mitä olen saanut. Vastailen niihin tässä joskus.

Viime aikoina on ollu järkyttävää huomata itsestään eräitä asioita. En halua niistä kirjoittaa mitään, sillä toivoisin vain, että en olisi niitä huomannut.

Muutamat koulutehtävät ovat jääneet roikkumaan, mutta siinä olen ylittänyt itseni, että monet olen saanut palautettua jopa ajoissa. Olisi kai parasta, kun pyytäisi lisäaikaa ja perustelisi miksi sitä tarvitsisi, mutta kukaan opettajista ei todellakaan ole sellainen henkilö, jonka haluaisin tietävän yhtään mitään minun asioistani.
Enää kuukausi. Toivon vain, että jostain saan raavittua kasaan voimaa selvitä tästä kuukaudesta. Sitten olisi lomaa ainakin pari viikkoa. Niin, elättelen vielä toiveita kesätöistä, vaikka toivo niiden saamisen suhteen on aika vähissä.

Kaipaan paljon muutamaa ihmistä, jotka eivät enää ole osa elämääni. Kuinka toisin kaikki voisi olla, jos.. ..jos olisin ollut kaikinpuolin ihanampi ja M ei olisi alkanut vehtailemaan exänsä kanssa.. jos T olisi viihtynyt seurassani pidempään, kuin puoli kesää.. ...jos M-kakkonen ei olisi satuttanut niin pahasti.. ...jos mummi ja isä olisivat vielä täällä..

Paluu

Pitkä tauko taas.
Voisinpa ottaa samanlaisen tauon kaikesta, kuten tästä bloggauksesta.
Nyt vain tuntuu, että seuraava tauko on toukokuun loppupuolella, kun sitten on toivottavasti saanut kaikki tentit läpi ja tehtävät palautettua. Siihen asti pitäisi vaan jaksaa painaa ja en todellakaan tiedä, että miten tästä kaikesta selviän. Vapaa-aika, mitä se on? Tai sitä ei pitäisi olla, jos tavoitteena olisi saada hommat ajoissa valmiiksi, mutta...

Samat vanhat asiat pyörii päässä ja mikään ei muutu miksikään tai ei ainakaan parempaan suuntaan. Voisinpa olla ajattelematta kaikkea muuta kuin kivoja asioita.

Maanantaina työhaastattelu. Pitäkää peukkuja!

Oharit ja halipulaa

Mulla on uskomaton halipula ja läheisyyden kaipuu, mutta samaan aikaan ahdistaa ajatellakin, että joku olisi niin lähellä.

Viime aikoina muutamat ihmiset, joita olen luullut hyviksi ystävikseni ovatkin osoittautuneet aivan muuksi. Tai ainakin aika pakosti alkaa siltä tuntumaan, kun tuleekin yllättäen muuta tärkeämpää menoa, vaikka on sovittu monta viikkoa sitten, että olisin tulevana viikonloppuna tulossa kyläilemään. ”Joo sori, en varmaan olekaan täällä silloin.”
Ja toinen juttu eli sun viesteihin vastataan sitten joskus tai ei ollenkaan.
Minä sentään yritän pitää yhteyttä ja matkustaa vähäisillä opiskelijan tuloillani monen sadan kilometrin päähän tapaamaan ihmisiä. Mitään en tee pakosta, vaan koska haluan. Mutta mitäpä voin tehdä, jos sitä ystävyyteen tarvittavaa toista osapuolta ei kiinnosta..

Mr. J

Jätin sitten väliin terveystarkastuksen ja karkasin vain kaupan kautta mässyjen kans kotiin sohvan pohjalle hajoilemaan. Alkoi ihan älyttömästi ahdistaa sinne meno, kun niin paljon etukäteen stressasin siitä mitä sanoisin. Jäi sitten kaikki sanomatta ja kaikki on niin kuin ennenkin.

Eräs paljon satuttanut mies muistutti olemassaolostaan. Ei ottanu yhteyttä tai mitään, mutta pelkkä hänen käyttämänsä nickin näkeminen riitti siihen, että elämäni kivoin automatka ja kaikki sitä seurannut palasi kirkkaana mieleeni. Erittäin pitkään aikaan en ollut edes muistellut koko hommelia, mutta nyt.. Voisinpa räjäyttää pois kaikki vanhat mörköpeikot kiusaamasta minua muistoilla. Tekisin sen heti.

Ikävä lääkäri

Lääkärikäynti ei sitten mennyt niin kuin olin suunnitellut.
Sain sanottua jotain tästä kaikesta, mutta lääkäri oli erittäin epämiellyttävä. Olinhan jo ennakkoon kuullut siitä vaikka mitä ei-niin-mukavia juttuja, mutta nyt jouduin itse valitettavasti toteamaan kuinka totta ne kaikki jutut olivat. Tuolle lääkärille en mene enää ikinä.

Sain sen reseptin, jota olin hakemassa ja myös toisen, reseptin masennuslääkkeisiin.
Sitä reseptiä en kuitenkaan ole käyttänyt, sillä luin netistä ihan liikaa kirjotuksia, joissa ko. lääkkeen sanottiin vaikuttavan erittäin paljon painoon ikävällä tavalla. Lisäpainoa nyt enää kaikkein vähiten tarvitsen, se vaan veisi kaikkea entistä huonompaan suuntaan.

Tänään terveystarkastusaika. Ehkä terkkari ei olisi samaa sarjaa lääkärin kanssa.

Huomenna..

Kävin tiistaina terkkarilla hakemassa pari päivää saikkua “flunssaan”. Ei flunssaa tietenkään oikeasti ollut, mutta tarvitsin edes sen parin päivän tauon kaikesta. Mulla on huomenna lääkäriaika. Ei sen takia, että olisin onnistunut sanomaan jotain tästä kaikesta, vaan ihan migreenilääkereseptin takia. Toiveissa kuitenkin on, että huomenna sitten saisin suuni avattua lääkärin vastaanotolla. Mutta jos en saa? Jos sanat katoaa jonnekkin? Jos lääkäri on idiootti?

Ei mitään uutta

Päivitykset jumissa, kun netteily on koulun koneiden varassa.

Kevätlukukausi onkin alkanut yllättävän hyvin. Vain muutamana aamuna olen herätyksen soidessa sammutellut sen ja jatkanut unia. Tai ainakin niin on ollut suunnitelmana, mutta koko päivän onkin sitten vaivannut hirveä syyllisyys ja itsesyytökset, kun ei saanut lähdettyä kouluun asti.
Nyt sitten kun pitäisi palautella tehtäviä ja olla esitelmiä valmiina, kaikki tuntuu kaatuvan päälle, kun mitään ei ole valmiina tai edes aloitettuna, vaikka deadlineen on pari päivää.

Koko ajan on hirveä väsymys. Aamulla. Päivällä. Illallla. Voisin vain jumiutua kämpille ja antaa kaiken olla. Elää niinkuin 5 vuotta sitten jonkin aikaa, tai ei sitä kyllä kai elämäksi oikein voisi sanoa. Silloin elämään kuului telkku, netti ja 15 neliön huone sekä pakollinen kauppareissu parin viikon välein. Ainiin, ja ensimmäinen avunhakuyritys, joka sitten päättyi kuten aikaisemmin olen tainnut kirjoittaakaan. Tohon kaikkeen en kuitenkaan halua takaisin.

Tiedän, että näin ei voi kaikki jatkua, mutta en saa tehtyä mitään, että asiat vois olla paremmin. Olen vain ja hajoan kaiken alla. Parin viikon päästä olisi terkkariaika ja silloin pitäisi saada kyllä jotain sanottua. En vain tiedä miten siinä onnistuisin.

Jotain positiivista

Viime viikolla keskiviikosta sunnuntaiaamuun mahtui useita hyviä hetkiä hyvässä seurassa, kun olin reissailemassa eteläisemmässä osassa Suomea. Kiitos ihanille ihmisille, joiden seurassa saatoin aina hetkeksi unohtaa kaiken ikävän ja vain olla ja nauttia seurasta. Tuli hyvä mieli, kun sai pientä lomaa näistä ajatuksista, jotka normaalisti täyttävät pään ja kun huomasi, että niistä irtautuminen hetkeksi on edes mahdollista.
Kotiin palatessa kaikki kuitenkin oli taas kuten ennen lähtöä. Sama tyhjä asunto, samat muistot, ajatukset ja ahdistuksen aiheet.

Joulun ajassa oli kaikesta ikävyydestään huolimatta jotain positiivistakin. Silloin itkin ja se jotenkin helpotti olemista, mutta sen jälkeen ei paria kyyneltä enempää. Aivan kuin olin taas ihan lukossa.

"Kannattais sullakin joku hommata"

Äiti ja sisko on viime aikoina alkaneet heittämään kommenttia siitä, että minulla ei elämässäni miestä. ”Kannattais nyt sullakin joku hommata.” Mutta kun en halua vain jotakin. Tottakai kaipaisin elämääni sellaista ihanaa ihmistä, joka olis lähellä ja pitäisi minusta. Tällä hetkellä vaan ajattelen, että olisi niin väärin sitä toista kohtaan, jos hän nyt joutuisi osaksi mun rikkinäistä elämää. Ja ehkä se pääsyy sinkkuuteen on, että en uskalla päästää lähelle ketään. Olen rakentanut ympärille muurin, josta en osaa kuvitella kenenkään selviävän. Pelkään, että muhun sattuu taas. Että olen se helppo huijattava taas, se joka heitetään pois, kun löytyy parempaa. Enkä nykyisessä mielentilassa osaa ajatella kelpaavani kenellekään.

En kai enää kunnolla edes muista miltä tuntuu, kun joku pitää lähellä. Siitä on.. ihan liian pitkä aika.

Opiskeluahdistusta

Pelottaa taas mitä kaikesta tulee, kun ensi viikolla loppuu loma ja pitäisi taas opiskella. Tämän jakson ajalta on jo pari tenttiä odottamassa uusimista ja huomenna tulee vielä yksi lisää sille listalle, kun en ole onnistunut yhtään lukemaan, niin en sitten mene ollenkaan yrittämään. En halua mitään ykköstä tai kakkosta ja kolmonen menee just ja just. Mutta kun keskittymiskyky on taas mitä on niin, ei lukemisestakaan tule yhtään mitään. Ihmettelen, miten olen sentään useimmat tentit tähän mennessä saanut jo vähintään kolmosella läpi. Ottaa päähän, kun masennuksen ja kaiken takia en saa tehtyä hommia niin hyvin kuin mihin tiedän pystyväni. Ja vielä enemmän, kun en saa tehtyä mitään, että saisi jotain muutosta parempaan päin.
Opiskeluongelmien lisäksi en taas tiedä yhtään paljon enemmän hajoan, kun menen takaisin opiskelupaikkakunnalle. Nyt siis olen viettänyt lomaa alkukotona. Pääsenkö aamulla ylös sängystä ja ulos ovesta, vai jäänkö jumittamaan kämpille.

serkku

Mulla on niin ikävä serkkua. Vaikka viime vuosina ei oltukaan hirveästi tekemissä, niin silti sattui ja sattuu edelleen menettää. Ihan pikkusesta asti, kun on toisen kanssa yhdessä 14 vuotta melkein päivittäin, niin kertyy paljon muistoja, joiden ajatteleminen saa nyt kyyneleet silmiin. Pyöräretket, leikit, pelit ja metsäseikkailut.
Sitten viime kesänä kotimatkalla, et päässytkään kotiin saakka. Kukaan muu kuin serkku ei tiedä varmasti miten kävi, onnettomuus vai muu syy. Mä kuitenkin ajattelen, että se oli kaikki pelkkää onnetonta sattumaa. Helpompaa niin.

Bestiskateutta

Olen aina ollut hirveän kateellinen sellaisille, joilla on ollut sellainen ystävä, jolle sä olisit paras kaveri ja sekin olisi sinulle. Mulla ei ole ikinä ollut ”bestistä”. Joskus ole erehtynyt luulemaan, että olisin ollut sellainen toiselle, mutta kuinka väärässä olenkaan silloin ollut. Niin monesti olen ollut vain se, jonka seura on kelvannut, kun ei ole jostain syytä muita kavereita ollut paikalla tai se, joka on säälistä annettu roikkua porukan mukana.
Nyt minulla sentään on elämässä ihmisiä, joita voin sanoa ystäviksi. Siitä olen onnellinen, sillä tosiaankaan aina ei niin ole ollut. Varmaankin suurempi aika elämästä on ollut sitä, kun ei ole ollut.

terapiasta

Olen kahdesti käynyt terapiassa, 2002 ja 2004. Kummastakaan terapiasta ole ollut mitään hyötyä, kun en ole saanut mitään sanottua, vaan oon ollu ihan lukossa. Molempien tätien luona käymiset olen vain lopettanut sen jälkeen, kun terapiatäti on noin kymmenen käynnin jälkeen kysynyt, että miksi oikeastaan edes käyn siellä. Miksi? Siksi koska olen ollut niin hajalla ja rikki, että en ole saanut yhtään mitään tehtyä ja normaalista arjestakin selviäminen on ollut hirveätä taistelua. Tapaamisten aikana kumpikaan ei ole vain ymmärtänyt kuinka pohjalla olen silloin ollut.

Kummallakin kerralla olen pitkän miettimisen jälkeen itse hakenut apua. Nyt sitten kun tuntuu, että todellakin tarvitsisi lääkkeitä ja muuta, on taas vaikeampaa hakea apua. Aikaisemmat huonot kokemukset ”ammattilaisista” ovat vain vahvistaneet ajatusta siitä, että ei kukaan ota vakavasti. Niin ei ole ollut aikaisemminkaan, niin miksi nyt olisi toisin?

Jotenkin kuitenkin olen ihan yksin päässyt vuoteen 2007 asti, mutta kun toivoisin, että joskus ei elämä olisi samaa taistelua päivästä päivään, vaan haluaisin nauttia elämästä ja siitä mitä sillä on mulle tarjottavana. Nyt tuohon tilanteeseen pääseminen vaikuttaa erittäin turhalta unelmalta.