Jotain positiivista

Viime viikolla keskiviikosta sunnuntaiaamuun mahtui useita hyviä hetkiä hyvässä seurassa, kun olin reissailemassa eteläisemmässä osassa Suomea. Kiitos ihanille ihmisille, joiden seurassa saatoin aina hetkeksi unohtaa kaiken ikävän ja vain olla ja nauttia seurasta. Tuli hyvä mieli, kun sai pientä lomaa näistä ajatuksista, jotka normaalisti täyttävät pään ja kun huomasi, että niistä irtautuminen hetkeksi on edes mahdollista.
Kotiin palatessa kaikki kuitenkin oli taas kuten ennen lähtöä. Sama tyhjä asunto, samat muistot, ajatukset ja ahdistuksen aiheet.

Joulun ajassa oli kaikesta ikävyydestään huolimatta jotain positiivistakin. Silloin itkin ja se jotenkin helpotti olemista, mutta sen jälkeen ei paria kyyneltä enempää. Aivan kuin olin taas ihan lukossa.

"Kannattais sullakin joku hommata"

Äiti ja sisko on viime aikoina alkaneet heittämään kommenttia siitä, että minulla ei elämässäni miestä. ”Kannattais nyt sullakin joku hommata.” Mutta kun en halua vain jotakin. Tottakai kaipaisin elämääni sellaista ihanaa ihmistä, joka olis lähellä ja pitäisi minusta. Tällä hetkellä vaan ajattelen, että olisi niin väärin sitä toista kohtaan, jos hän nyt joutuisi osaksi mun rikkinäistä elämää. Ja ehkä se pääsyy sinkkuuteen on, että en uskalla päästää lähelle ketään. Olen rakentanut ympärille muurin, josta en osaa kuvitella kenenkään selviävän. Pelkään, että muhun sattuu taas. Että olen se helppo huijattava taas, se joka heitetään pois, kun löytyy parempaa. Enkä nykyisessä mielentilassa osaa ajatella kelpaavani kenellekään.

En kai enää kunnolla edes muista miltä tuntuu, kun joku pitää lähellä. Siitä on.. ihan liian pitkä aika.

Opiskeluahdistusta

Pelottaa taas mitä kaikesta tulee, kun ensi viikolla loppuu loma ja pitäisi taas opiskella. Tämän jakson ajalta on jo pari tenttiä odottamassa uusimista ja huomenna tulee vielä yksi lisää sille listalle, kun en ole onnistunut yhtään lukemaan, niin en sitten mene ollenkaan yrittämään. En halua mitään ykköstä tai kakkosta ja kolmonen menee just ja just. Mutta kun keskittymiskyky on taas mitä on niin, ei lukemisestakaan tule yhtään mitään. Ihmettelen, miten olen sentään useimmat tentit tähän mennessä saanut jo vähintään kolmosella läpi. Ottaa päähän, kun masennuksen ja kaiken takia en saa tehtyä hommia niin hyvin kuin mihin tiedän pystyväni. Ja vielä enemmän, kun en saa tehtyä mitään, että saisi jotain muutosta parempaan päin.
Opiskeluongelmien lisäksi en taas tiedä yhtään paljon enemmän hajoan, kun menen takaisin opiskelupaikkakunnalle. Nyt siis olen viettänyt lomaa alkukotona. Pääsenkö aamulla ylös sängystä ja ulos ovesta, vai jäänkö jumittamaan kämpille.

serkku

Mulla on niin ikävä serkkua. Vaikka viime vuosina ei oltukaan hirveästi tekemissä, niin silti sattui ja sattuu edelleen menettää. Ihan pikkusesta asti, kun on toisen kanssa yhdessä 14 vuotta melkein päivittäin, niin kertyy paljon muistoja, joiden ajatteleminen saa nyt kyyneleet silmiin. Pyöräretket, leikit, pelit ja metsäseikkailut.
Sitten viime kesänä kotimatkalla, et päässytkään kotiin saakka. Kukaan muu kuin serkku ei tiedä varmasti miten kävi, onnettomuus vai muu syy. Mä kuitenkin ajattelen, että se oli kaikki pelkkää onnetonta sattumaa. Helpompaa niin.

Bestiskateutta

Olen aina ollut hirveän kateellinen sellaisille, joilla on ollut sellainen ystävä, jolle sä olisit paras kaveri ja sekin olisi sinulle. Mulla ei ole ikinä ollut ”bestistä”. Joskus ole erehtynyt luulemaan, että olisin ollut sellainen toiselle, mutta kuinka väärässä olenkaan silloin ollut. Niin monesti olen ollut vain se, jonka seura on kelvannut, kun ei ole jostain syytä muita kavereita ollut paikalla tai se, joka on säälistä annettu roikkua porukan mukana.
Nyt minulla sentään on elämässä ihmisiä, joita voin sanoa ystäviksi. Siitä olen onnellinen, sillä tosiaankaan aina ei niin ole ollut. Varmaankin suurempi aika elämästä on ollut sitä, kun ei ole ollut.

terapiasta

Olen kahdesti käynyt terapiassa, 2002 ja 2004. Kummastakaan terapiasta ole ollut mitään hyötyä, kun en ole saanut mitään sanottua, vaan oon ollu ihan lukossa. Molempien tätien luona käymiset olen vain lopettanut sen jälkeen, kun terapiatäti on noin kymmenen käynnin jälkeen kysynyt, että miksi oikeastaan edes käyn siellä. Miksi? Siksi koska olen ollut niin hajalla ja rikki, että en ole saanut yhtään mitään tehtyä ja normaalista arjestakin selviäminen on ollut hirveätä taistelua. Tapaamisten aikana kumpikaan ei ole vain ymmärtänyt kuinka pohjalla olen silloin ollut.

Kummallakin kerralla olen pitkän miettimisen jälkeen itse hakenut apua. Nyt sitten kun tuntuu, että todellakin tarvitsisi lääkkeitä ja muuta, on taas vaikeampaa hakea apua. Aikaisemmat huonot kokemukset ”ammattilaisista” ovat vain vahvistaneet ajatusta siitä, että ei kukaan ota vakavasti. Niin ei ole ollut aikaisemminkaan, niin miksi nyt olisi toisin?

Jotenkin kuitenkin olen ihan yksin päässyt vuoteen 2007 asti, mutta kun toivoisin, että joskus ei elämä olisi samaa taistelua päivästä päivään, vaan haluaisin nauttia elämästä ja siitä mitä sillä on mulle tarjottavana. Nyt tuohon tilanteeseen pääseminen vaikuttaa erittäin turhalta unelmalta.