Entistä enemmän eksyksissä

Olen vain entistä enemmän eksyksissä.

Edellisen viikonlopun vierailin miehen luona, josta olen aikaisemminkin jotain maininnut. Viikonlopun tarkoituksena oli siis saada selvyyttä omiin ajatuksiini tämän jutun suhteen, mutta eihän kaikki tietenkään mene niin kuin suunnittelee. Viikonlopun jälkeen olin vain enemmän eksyksissä, hajalla ja tietämätön.

Miehen luona oli kotoista, turvallista ja hyvä olla. Sain sitä läheisyyttä mitä olen kaivannut.

Mietin jo jossain välissä, että jos lähtisinkin vasta maanantaina pois aikaisemmin tarkoituksena olleen sunnuntain sijaan. Sunnuntaina sitten kuitenkin tuli suuri ahdistus, kun päättelin liikaa asioita. Katsoin ensimmäisen mahdollisen lähtevän junan, ilmoitin toiselle, et mun pitää lähteä just sillä ja yritin niin kovasti loppuajan olla hajoamatta toisen edessä ja jäi sitten se puhuminen asioista, joista olisi pitänyt.

Maanantaina sain kyseltyä mesessä toiselta jotain ja kumpikaan ei oikein tiedä missä sitä oikein ollaan. Molemmat tykätään toisistamme, mutta molemmat on myös niin hukassa. Sovittiin sitten, että katsotaan vaan rauhassa mitä tuleman pitää.
Tämä tämänhetkinen tilanne vain hajottaa niin paljon, että en osaa olla mitenkään päin. Haluaisin vain osata luottaa siihen, että toinen olisi ehkä mulle se joku pysyvämpää asia elämässä, kun kaikki muu leviää käsiin.

Kyläilemään

Suunnitelin yksinäistä epäsosiaalisuusviikonloppua, mutta sisko sai houkuteltua minua lähtemään hänen luoksi, kun lupautui maksamaan matkat. Parin tunnin päästä siis junailemaan. Ehkä ihan hyvä päätös kuitenkin lähteä, yksinolemalla ei olo ainakaan parane.

Matkaan siis.

Minulta kysyttiin, että mitä haluaisin joululahjaksi. En osannut vastata mitään. Enhän voinut sanoa, että toivosin saavani uuden helpomman elämän tai edes jotain mikä parantaisi tätä kaikkea. Haluaisin unohdusta, onnellisuutta, hyvää oloa ja läheisyyttä. Mitään vaan en saa.

Juuri nyt kaipaisin vain, että joku pitäisi lujasti kiinni ja vain olisi siinä lähellä.

Överit ja isäinpäivä

Perjantain baari-ilta meni aika örveriksi. Niin tietenkin, kun pitkän tauon jälkeen tuli lähdettyä. Liikaa alkoholia, avautumista ja kaikkea. Olo on vain entistä ikävämpi ja toivon, että baariseurani muistaa illasta minua vähemmän. Huomenna se selviää..


Tänään on 6 isäinpäivä ilman isää. Olen kai yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, vaikka aina on viiltänyt jostain, kun olen kuullut tai lukenut jotain päivään liittyvää.
Nyt olen kuitenkin huomannut, että voin suht helposti sanoa, että isä on kuollut. Aikaisemmin sen sanominen on ollut tosi vaikeaa, mutta nyt olen voinut sanoa parille ihmiselle noin vain. Ehkä alkaa viimeinkin jollain tavalla olla helpompaa ja asian osaa hyväksyä ja tajuta viimeinkin. Ikävä kuitenkin on ja kaipaus. Mutta ne on aina.

Samaa rataa

Koko illan olen yritänyt kovasti pysyä kämpillä ja olla lähtemättä tyhjentämään kauppaa kaikesta sellaisesta pahasta, jota en saisi itseeni tunkea. Tähän asti se on onnistunut. Nyt on jo niin pimeää ulkona, että en edes uskaltaisi enää lähteä mihinkään.

Koko tämä viikko on mennyt niin mahdollisimman huonosti ja toivon että loppuisi jo ja uusi viikko toisi mukanaan edes toivoa paremmista tapahtumista, kun tämän viikon suhteen olen menettänyt totaalisesti toivoni.
Nyt ahdistaa ihan kauhean paljon ja toivoisin voivani vain kadota johonkin. Kunpa voisikin olla tuntematta mitään.

Ainii, edellisessä blogientryssä kertomani viesti ei ikinä sitten ollut edes lähtenyt matkalle kännystäni. Olin säheltänyt ja kai perunut lähetyksen epähuomiossa heti "lähetä"-napin painamisen jälkeen. Ehkä hyvä niin. Viesti on kuitenkin tallessa kännyssä odottamassa ehkä uutta lähetysyritystä. Nyt olisi taas niin minun ajatuksiani siinä lukevat asiat.

On niin hankalaa, kun toivoisi vain, että joku olisi siinä ihan lähellä ja pitäisi kiinni. Mutta toisaalta haluaisi vain kaikkien olevan mahdollisimman kaukana minusta, että en vain mitenkään voisi ketään vaivata tai satuttaa. Siksi tuntuukin jotenkin niin väärältä koko tämä ihmissuhdeyritys tai miksi tätä minun ja miehen välillä olevaa hommaa oikein sanoisikaan.

Mässyä.

Tämän viikonlopun aikana olen tunkenut suuhuni ällöttävän paljon kaikkia mässyä. Etsin taas hyvää oloa syömällä, vaikka sitä ei todellakaan sillä saa aikaan. Ja vaikka olen täynnä, niin tuntuu että pitäisi vain vetää lisää ja lisää.

Annoin periksi ja laitoin viestin tuolle miekkoselle. Kerroin, että ehkä hänen pitäisi vain mennä mahdollisimman kauas pois minusta, kun olen tämmöinen ongelma ja ihan pihalla ja hukassa. Enkä halua hankaloittaa kenenkään toisen elämää ongelmillani. Mutta laitoin puhelimen pois päältä, sillä en uskalla lukea vastausta. Jos edes vastaa mitään.

Jotenkin toivoisin, että ei vastaisi mitään tai sitten sanoisi, että tehdään niin kuin tahdon. Mutta kuitenkin iso osa toivoo, että hän ei suostuisi ja haluaisi välittää minusta juuri sellaisena kuin olen. En minä kuitenkaan osaa pelata mitään parisuhdepeliä. Edellisenä viikonloppuna kuitenkin oli hyvä olla toisen lähellä.

Minusta kuitenkin on parempi raottaa edes vähän todellista minääni.

Huono.

Uskaltauduin tapaamaan miehen, jonka olen tuntenut netissä jo kauan ja oli oikein mukava viikonloppu. Tunsin, että kelpaisin sellaisena kuin olen, eikä tarvinnut yrittää olla mitään muuta. Luulin saaneeni vähän onnellisuutta elämääni, mutta nyt vain ahdistun ja hajoan, kun toinen ei tajua mitä haluan ja kaipaan. Tai en edes tiedä haluaako mitään.. Kaipaisin vain kivoja sanoja ja jotain, mutta ei. En niitä kyllä itsekään osaa sanoa/kirjoittaa..

Illalla ahdisti ihan huolella ja toivoin, että olisin osannut itkeä, jotta olisi ollut edes joku keino helpottaa oloani. En vain osaa edes itkeä. Makasin vain peiton alla möykyssä ja yritin muistaa hengittää. Olen huono.

Lukossa

Vaihdosta selvitty ja nyt töissä. Työnteko ei kyllä kiinnostaisi yhtään ja ei jaksaisi, mutta pakko, että saa rahaa. Muutama työpäivä on ollu ihan jees, mutta useimpina olen vain odottanu vuoron loppumista ja milloin pääsen omaan huoneeseeni olemaan rauhassa epäsosiaalinen ja nukkumaan. Voisin nukkua koko ajan. Mikään ei kiinnosta ja päivät vain kuluvat ohi.

Isän poismenosta tulee pian täyteen kuusi vuotta ja en vieläkään osaa kai hyväksyä sitä. Kaikki muut on jatkaneet eteenpäin, mutta minä olen edelleen jumissa. Äitilläkin on ollut jo pitkän aikaa miesystävä, vaikka silloin sanoi, että ei varmasti ikinä tule enää ketään.

Jos joku kysyy vaikka että mitä minun isä tekee työkseen, on aivan älyttömän vaikeaa sanoa, että ei mitään. Mietin vieläkin, että mitä jos olisinkin ollut kotona silloin vajaa 6 vuotta sitten ja lähtenyt mukaan järvelle. Olisiko voinut mennä toisin?
En ole haudallakaan käynyt yli puoleen vuoteen.



Haluaisin saada kaiken taas pitkästä aikaa jotenkin hallintaani ja tehdä kaikkea mitä tämänikäisenä pitäisi. Ryypätä, rellestää, pitää hauskaa ja elää huoletonta nuoruutta. Minulla vain menee aivan ohi. Niin monta kertaa olen miettinyt, että jos sitä taas jossain vaiheessa yrittäisi hommautua jonnekin, josta voisi saada apua. Noina hetkinä tulee aina vain mieleen edelliset kerrat kuin uskaltauduin ja petyin. Viimeisimmän tyypin sanat "miksi sinä oikeastaan edes käyt täällä" palaa aina kaikumaan ja ajattelen taas hetken, että ei minua kuitenkaan otettaisi vakavasti. Kaikki vain on nykyään niin suurta möykkyä, että sitä on kohta mahdotonta saada hajoitettua.

Pitäisi lähteä kouluun, tunnit alkaisi jonkun ajan päästä. Joku vain potkii voimalla vastaan ja en saa itseäni ollenkaan toimimaan. En saa itseäni valmiiksi, vaan vain jumin. Kämpästä poistuminen tuntuu mahdottomalta, vaikka tiedän, että menemättä jättäminen voi aiheuttaa koko kurssin reputtamisen.

En halua nähdä ketään. Haluaisin vain käpertyä peiton alle piiloon kaikelta. Niin varmaankin ihan juuri teenkin.

Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta kun olen tässä tilanteessa. Joskus kaikki on ollut hyvin siihen saakka kunnes olen seisonut lähtövalmiina ovella. Siihen matka onkin sitten tyssännyt ja en ole päässyt pidemmälle.

Miksi olen tämmönen? Olen huono. En pysty. Haluaisin pystyä olemaan ilman tämmöisiä tilanteita.

Maailmalla

En minä täälläkään kuulu mihinkään. Olen aivan yhtä ulkopuolinen täällä kuin olin Suomessakin. Oli kai taas vain yksi suuri virhe mun elämässä tulla tänne. Haluaisin löytää sen paikan, jossa olisi hyvä olla, eikä olisi aina vain se ylimääräinen, ulkopuolinen ja näkymätön. Ei sellaista paikkaa vain taida olla olemassakaan.

Elämän tarkoitus

K-70-ohjelmassa oli viimeksi se keikka. Minut pysäytti kyllä ihan täysin se, kun lauloivat Kolmannen naisen Elämän tarkotuksen. En muista, että koskaan olisin aikaisemmin kuullut kyseistä laulua, mutta nyt osui ja kovaa.

Ei vuodet kulu ne kuluttaa
puree palan sitä mutustaa
se minkä koetat jättää taa
muistaa muistuttaa

Sanat löytyvät täältä.

Tässä yksi yö odottelin kauan unta ja jumituin perinteiseen tapaan miettimään liikaa kaikkea. Miksi en voi unohtaa ja päästä yli asioista? Miksi en osaa antaa olla?

Suuri virhe?

Maailmalle lähtö lähenee kovaa vauhtia ja epävarmuus lähdön kannattavuudesta vain kasvaa. Haluan ja tarvin aikaa poissa täältä näistä samoista ympyröistä ja asioista, mutta olen niin kovin epävarma siitä miten selviän vaihtoajasta. Miten jaksan aloittaa tutustumisen uusiin ihmisiin, kun ympärillä ei ole yhtään tuttua naamaa? Saanko yhtään opintoja kasaan? Mitä jos vain hajoan reissussa lopullisesti?
Tiedän, että en anna itselleni mahdollisuutta lopettaa vaihtoa kesken. Sehän olisi taas yksi epäonnistuminen ja merkki siitä kuinka huono ihminen olen.

Vaihtoon liittyy myös paljon huolta. Tein yksi päivä vaihtoon liittyviä tehtäviä ja siellä oli ohjeita miten toimia erilaisissa "kriisitilanteissa". Yksi kohta oli, että saat viestin, että joku lähesesi on kuollut. Olin siihen asti onnistunut jotenkin siirtämään tälläiset ajatukset jonnekin kauas, mutta nyt ei noista ajatuksista pääse eroon. Että mitä jos?

Viimeksi kun asuin ulkomailla eli yli viisi vuotta sitten, minulle tuli juuri tuollainen viesti. Isä oli saanut sairauskohtauksen veneillessä, joutunut veden varaan ja hukkunut. Ajattelen vieläkin, että oli niin väärin, että olin maailmalla, vaikka olisi pitänyt olla kotona.

Pitäisi päästä eroon näistä ajatuksista.

Ei minusta ole yhtään mihinkään. Tämmöinen ainainen epäonnistuja ja pettyjä vain olen.

Baareilua

Kotiuduin joku aika sitten kämpille tuolta kaupungin sykkeesstä. Ilta oli muuten oikein mukava, mutta yksi v*tun ääliö onnistui sitä pilaamaan ja saamaan mun ahdistuksen pintaan. Tämä Järjen Jättiläinne(tms) työnsi itseänsä aivan liian läheiseen kontaktiin kanssani baaritiskillä ja ei meinannut tajuta taas mitä sanat EI KIINNOSTA tarkoittaa. Kun vielä ikääkin tällä tyypillä oli varmaankin ainakin se 20v. enemmän kuin minulla, niin pisteet ei muutenkaan voi olla kovin korkealla. Siitä äijä teki kuitenkin vielä suuremman virheen, kun yritti liian lähelle. Ahdistun aina siitä, vaikka kyseessä olisi kuka, mutta vielä enemmän jos se on joku tuntematon idioottipaskiainen. Minuun ei kosketa.

Itsesuojeluvaisto pelaa ja usein estää kokonaan baariin lähtemisen tai yleensä ainakin saa mut katoamaan baarista aika aikaisessa vaiheessa. Muutenkin olen aivan ylivarovainen. Varsinkin tänä yönä silmät pyörivät varmaan kuin lottopallot, kun kyyläilin ympäristöä huikaisevalla noin 350 metrin matkalla baarista kotiin. Tarkistin vielä monta kertaa, että kaikki ovet takanani menivät varmasti lukkoon.

Kukaan ei saa enää mahdollisuutta tehdä mulle pahaa. Ei ikinä.
(Voi olla, että kadon tämän kirjoittamista aamulla, mutta eipä ole ainoa asia.)

Toive

Möykky painaa ja ahdistaa jossain tuolla sisällä. Kääriydyn tiukemmin pinkkiin karvapeittoon ja toivon unen tulevan pian ja näkeväni kivoja pörröpilviunia niiden pahojen sijaan.

Tyhjää

On niin tyhjä olo. Kaikki vaan on, eikä kiinnosta ja jaksa tehdä mitään.
Muutama päivä tullut taas jumitettua aika tehokkaasti kämpillä neljän seinän sisällä, seurana vain tietsikka ja telkkari.

Tänään taas hajosin ihan yllättäen. Aloin vain itkemään, mutta tälläkin kertaa itku loppu yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Voimattomuuden olo vain jäi ja vieläkin päällä.

Kevätlukukausi alkoi, mutta nytkään ei ole viikkoon tunteja ollenkaan. Turhauttavaa. Itseopiskelu ei onnistu minulta. Luennoilla istuessa sentään jää pakostakin jotain päähän, mutta kun itsenäisesti pitäisi opiskella, niin ei tule mitään. Ei mulla ole ollenkaan keskittymiskykyä ja kiinnostusta.