Loppu.

Nyt mulla ei oo enää mitään. Loppu on se juttu, joka mut on saanut jaksamaan. Ihminen, jolta olen saanut turvaa ja voimaa, ei enää olekaan mun elämässä. En tiedä miten tästä pääsee mihinkään päin. Tahtoisin vaan niin pois.

Puhelu.

Puhelu soitettu. Mies soitti puolestani, kun en itse pystynyt. Alkuviikosta pitäisi osata sanoa asioita ja avautua, että ehkä joskus pääsisin tästä kaikesta eteenpäin. Toivon, että osaan nyt ottaa apua vastaan.

Ei ollut helppoa kertoa miehelle, että kuinka rikki oikeasti olen. Että en itke vain silloin kun olen hänen kanssaan. Että olen viimeisen muutaman kuukauden aikana itkenyt enemmän kuin varmaan kymmenen viime vuoden aikana yhteensä. Että mua ahdistaa niin paljon. Ja sitten vielä pyytää, että auttaisiko mua soittamaan ja sitten pyytää, että hän soittaisi, kun itse en olisi saanut mitään sanottua. Toivon, että miehellä on voimaa olla mun lähellä nyt.

Haluaisin niin olla taas joskus kokonainen.

Murusina

Kun sä vaan purskahdat itkuun missä tilanteessa vain ja päivä alkaa ja loppuu itkuun, niin silloin ei voi mennä kovin hyvin.

Miehen kanssa sain olla pitkästä aikaa pari päivää, mutta silloinkin pilasin aikaa niin paljon omalla epävarmuudellani ja murinoillani. Nyt sitten taidan olla pilannut ihan koko jutun olemalla tämmöinen.

Mulla on ihania kavereita, jotka kuuntelee, mutta olen kuitenkin niin hiton yksin.

Oon murusina.

Taidan..

Inhoan kun lupauksista ei pidetä kiinni ja yhtenä päivänä sanotut asiat kuitataan seuraavana päivänä ihan eri puheilla. Miksi pitää sanoa asioita, joita ei oikeasti tarkoita tai sellasia, joita katuu pian? Inhoan.

Mutta taidan rakastaa sua.

Enkä minä voi tähän jäädä..

Välillä jaksan luottaa ja uskoa siihen, että tästä suhteesta ja muutenkin mun elämästä tulee vielä jotain. Sitten kuitenkin on niin usein niitä hetkiä, kun kaikki vaikuttaa epätoivoiselta roikkumiselta.

"Enkä minä voi tähän jäädä
Mä en yksin enää jaksa meistä välittää
ja yrittää toivolla elää
En voi

Vaikka sanot mulle, että mut tahdot
Sanot mulle, että sä uskot
Sanot mulle, että tää kaikki vielä muuttuu
Ei se muutu"

- Stella - En tunne sinua enää

Haaveilua

Yllätin itseni haaveilemasta jostain pysyvästä. Siitä, että olisi oma pysyvä turvapaikka, koti. Paikka, jossa tuntuisi kotoisalta, turvalliselta ja hyvältä. Ei tarvitsi lähteä aina muutaman kuukauden välein uuteen paikkaan. Kiertolaiselämä saisi loppua.

Pelottaa, että lataan liikaa toiveita ja odotuksia tähän suhteeseen, joka kaikesta huolimatta on aika alussa. Pelottaa sekin, että jos sanon liikaa asioita, joita haluaisin sanoa, niin miestä alkaa ahdistamaan vakavuus tai joku ja se on heihei. Jotenkin tuntuu, että miehellä on nyt meidän vappuriitelyn jälkeen jäänyt joku outo vaihe päälle ja pian kuulen, että en olekaan sitä mitä hän haluaa.

Kaikki tämmöiset ajatukset hajottaa niiin paljon. Haluaisin olla ajattelematta ja stressaamatta liikoja ihan kaikesta, mutta ei se oikein onnistu. Olis kiva, jos osaisi olla vain tässä ja nyt, eikä pelätä sitä mitä huominen mahdollisesti tuo. Ja kun osaisin luottaa siihen, että minusta pidetään oikeasti, eikä koko aikaa oli varuillaan huonojen uutisten varalta.

En ole..

"En ole valmis luopumaan susta,
sä olet mulle aivan liian tärkeä."

Unet hukassa

Nyt oon oikeesti niin finaalissa. En saa nukuttua edes. Kello on kohta neljä yöllä ja olen hereillä. Heräsin kolmen tunnin unien jälkeen ja sitten heräilin vaan hirveän ahdistuksen vallassa. Pyörin sängyssä ja yritin saada rauhaa kaikilta ajatuksilta, mutta onnistumatta. Pyörittelin kännyä käsissä ja mietin, että kenelle soittaisin. Äidin numero oli jo valittuna ja ahdisti niin paljon, että olisin voinut tunnustaa, että mun elämä on ihan kamalan sekaisin ja kuinka loppu olen. En kuitenkaan soittanut.

Toivoin unen tekevän paljon hyvää, sillä olen viimeksi nukkunut kunnolla ja suht tarpeeksi keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Unetki ovat minua vastaan.

Miten tähän on tultu.. Vappu oli taas todella enimmäkseen ihan huonoa. Riitelyä miehen kanssa, ilkeitä ja satuttavia sanoja, koko hommakin oli jossain vaiheessa katkolla. Siihen vielä lisää ihan liian vähän unta ja kaikkea.
Olen kolme päivää tapellut itkua vastaan ja nyt kun antaisin sen tulla, olen niin lukossa, että en osaa. Tämä kaikki vielä kaiken muun lisäksi, niin mun jaksaminenkin loppuu.

Mietin jo sitäkin todella tosissani, että huomenna voisi olla se päivä, kun oikeasti tunnuntaisin tämä tilanteeni, jossakin josta toivoisin saavani apua. Ehkä onnistuisin vielä kerran. Ehkä mut nyt otettaisiin ihan tosissaan. Tai sitten vain toivon turhaan..

Mitä jos...

...en vain osaa olla onnellinen?

Kunpa voisin olla varma

Pelottaa niin paljon, kun olen antanut toisen tulla liian tärkeäksi minulle. Pelkään koko ajan, että sattuu ja paljon jossain vaiheessa. Ja tuntuu, että hän on minulle paljon tärkeämpi kuin minä hänelle.

Varsinkin kun muutama asia vaivaa ja mietityttää paljon.
Näin miehen luona ollessani unta, jossa mies päätyikin yhteen exänsä kanssa ja minä olin ollut vain jotain viihdykettä. Sitä pelkään koko ajan, että olen vain jotain väliviihdettä samalla, kun hän etsii jotain parempaa. Eikä kaikkea auta yhtään se, että mies kaveraa tämän exänsä kanssa.
Minun pitäisi kuulemma luottaa, että ei ole ketään muuta. Mutta..
Välimatka, mun epävarmuus, miehen puhumattomuus ja kaikki muu tekee kaikesta niin hankalaa.

Viihdyin viikonloppuna enimmäkseen oikein hyvin ja sain uskoa siihen, että tästä kaikesta voisi tulla jotain hyvää. Nyt täällä erossaollessa kaikki vaan tuntuu taas ihan liian vaikealta. Mietin vaan tuota näkemääni unta ja myöskin, että voikohan mistään sittenkään tulla mitään. Jos vain roikutaan jossain, joka ei totta ja josta ei voi tulla mitään. Tahtoisin kuitenkin ja en halua luovuttaa. En kuitenkaan halua hajoittaa itseäni ja antaa toiselle enempää aseita satuttaa. Hajoan kuitenki niin paljon, jos tämä juttu räjähtääkin käsiin, koska en osaa luottaa ja ei osata olla riittävästi kaikkea.

Ikävä on kuitenki jo, vaikka aamulla vasta lähdin. Ehti juuri tottua toisen läsnäoloon ja vieressäolemiseen ja nyt pitäisi osata nukkua yksin.

"Sanoja vaan,
me tarvitaan.
Sanoja vaan,
rauhoittamaan.
Sydän kun on hukkumassa kyyneliin,
sitä tarttuu kiinni vaikka valheisiin."

Liian hyvää

Viimeinen viikko olikin liian hyvää jatkuakseen pidempää. Noin viikon ajan jaksoin innostua kaikesta, suunnitella juttuja ja olin ajattelematta kaikkea ikävää, kun leijuin jossain mukavassa. Mutta en enää tänään. Nyt olo ja ajatukset ovat palautuneet samaan vanhaan turvalliseen.
Ei minusta ikinä tule mitään.

Hei sinä

Nyt viikonlopun jälkeen olen väsyneempi kuin perjantaina. Kahtena iltana tuli oltua liikenteessä ja olikin oikein mukavaa ja hyvät keikat. Nyt yksin kämpillä sitten vain iskee läheisyyden kaipaus ja yksinäisyys, kun kämppis ei ole paikalla. Luulen tämän johtuvan siitä, että kun pari päivää oli kivaa aikaa ja saattoi vähän unohtaa ajatuksia, jotka yleensä pyörii päässä, niin nyt ne kaikki sitten iski taas takaisin, kun vähän rauhoittui. En pidä tästä.

Hei sinä
Toivoisin että tulisit nyt
ja pitäisit vain kiinni
että tuntisin olevani turvassa
edes aamuun saakka

Uusi elämä?

Oon taas liian lukossa jopa kirjoittaakseni tänne.

Mulla on ihan paras kämppis, ihan kiva harjoittelupaikka, jossa kivat työkaverit ja uusi asuinpaikkakunta. Miekkosen kanssakin on hommat ehkä vähän selvempiä, vaikka ei vieläkään olla selvillä vesillä ja yhdessä.
Pitäisi kokonaisuuten olla siis matkalla parempaan, mutta ei niin kuitenkaan ole. Kämppis on ollut poissa kämpiltä pari päivää ja olen ahdistunut yksinäni täällä ihan kauheasti. Tuntuu, että koko paikka ja mun elämä ahdistaa niin paljon. Heikompana hetkenä mietin jo, että mitä jos vain pakkaisin ja lähtisin kotikotiin.

Varmaan latasin itselleni liikaa odotuksia siitä mitä seuraisi paikkakunnanvaihdoksesta ja muista muutoksista elämässäni. Sitä samaa tämä on kuitenkin vain. Taistelua itsensä kanssa päivästä päivään. Välillä vähän parempaa, kunnes taas ollaan takaisin alhaalla.

Peilistä nähtyä

Ei tässä missään ole mitään järkeä.

Tuo ihmissuhde on aikalailla katkolla nyt, ahdistaa luvattoman paljon olla yksin kämpillä ja peilistä katsoo maailman rumin ja ällöttävin olento. Kuka sellaista edes jaksaisi katsella, turhaa oli luulla että voisi. Nyt tuntuu niin ällöltä, kun ajattelee, että toinen saattoi edes koskettaa minua, kun olen tämmöinen. Itsekin inhoan sitä joka sieltä katsoo.

Anna mulle ne vastaukset

Olisi niin paljon helpompaa, jos joku sanoisi miten minun pitäisi tehdä, elää ja mitä sanoa.

Olen liian kiltti ja jaksan kaikesta huolimatta ja kaiken keskellä uskoa ja toivoa. Joskus vain olisi kai parempi antaa olla, niin pääsisi niin paljon helpommalla.
Nyt taidan tarttua tähän mieheen liikaa, kun olen vain onnellinen siitä, että kelpaan jollekin edes jollain tavalla. Tuntuu kuitenkin, että tää on aika turhaa.
Siedän liikaa tylyyttä ja paskamaisuutta vain sen varjolla, että pääsen joskus lähelle.