Uusi elämä?

Oon taas liian lukossa jopa kirjoittaakseni tänne.

Mulla on ihan paras kämppis, ihan kiva harjoittelupaikka, jossa kivat työkaverit ja uusi asuinpaikkakunta. Miekkosen kanssakin on hommat ehkä vähän selvempiä, vaikka ei vieläkään olla selvillä vesillä ja yhdessä.
Pitäisi kokonaisuuten olla siis matkalla parempaan, mutta ei niin kuitenkaan ole. Kämppis on ollut poissa kämpiltä pari päivää ja olen ahdistunut yksinäni täällä ihan kauheasti. Tuntuu, että koko paikka ja mun elämä ahdistaa niin paljon. Heikompana hetkenä mietin jo, että mitä jos vain pakkaisin ja lähtisin kotikotiin.

Varmaan latasin itselleni liikaa odotuksia siitä mitä seuraisi paikkakunnanvaihdoksesta ja muista muutoksista elämässäni. Sitä samaa tämä on kuitenkin vain. Taistelua itsensä kanssa päivästä päivään. Välillä vähän parempaa, kunnes taas ollaan takaisin alhaalla.

Peilistä nähtyä

Ei tässä missään ole mitään järkeä.

Tuo ihmissuhde on aikalailla katkolla nyt, ahdistaa luvattoman paljon olla yksin kämpillä ja peilistä katsoo maailman rumin ja ällöttävin olento. Kuka sellaista edes jaksaisi katsella, turhaa oli luulla että voisi. Nyt tuntuu niin ällöltä, kun ajattelee, että toinen saattoi edes koskettaa minua, kun olen tämmöinen. Itsekin inhoan sitä joka sieltä katsoo.

Anna mulle ne vastaukset

Olisi niin paljon helpompaa, jos joku sanoisi miten minun pitäisi tehdä, elää ja mitä sanoa.

Olen liian kiltti ja jaksan kaikesta huolimatta ja kaiken keskellä uskoa ja toivoa. Joskus vain olisi kai parempi antaa olla, niin pääsisi niin paljon helpommalla.
Nyt taidan tarttua tähän mieheen liikaa, kun olen vain onnellinen siitä, että kelpaan jollekin edes jollain tavalla. Tuntuu kuitenkin, että tää on aika turhaa.
Siedän liikaa tylyyttä ja paskamaisuutta vain sen varjolla, että pääsen joskus lähelle.