Lukossa

Vaihdosta selvitty ja nyt töissä. Työnteko ei kyllä kiinnostaisi yhtään ja ei jaksaisi, mutta pakko, että saa rahaa. Muutama työpäivä on ollu ihan jees, mutta useimpina olen vain odottanu vuoron loppumista ja milloin pääsen omaan huoneeseeni olemaan rauhassa epäsosiaalinen ja nukkumaan. Voisin nukkua koko ajan. Mikään ei kiinnosta ja päivät vain kuluvat ohi.

Isän poismenosta tulee pian täyteen kuusi vuotta ja en vieläkään osaa kai hyväksyä sitä. Kaikki muut on jatkaneet eteenpäin, mutta minä olen edelleen jumissa. Äitilläkin on ollut jo pitkän aikaa miesystävä, vaikka silloin sanoi, että ei varmasti ikinä tule enää ketään.

Jos joku kysyy vaikka että mitä minun isä tekee työkseen, on aivan älyttömän vaikeaa sanoa, että ei mitään. Mietin vieläkin, että mitä jos olisinkin ollut kotona silloin vajaa 6 vuotta sitten ja lähtenyt mukaan järvelle. Olisiko voinut mennä toisin?
En ole haudallakaan käynyt yli puoleen vuoteen.



Haluaisin saada kaiken taas pitkästä aikaa jotenkin hallintaani ja tehdä kaikkea mitä tämänikäisenä pitäisi. Ryypätä, rellestää, pitää hauskaa ja elää huoletonta nuoruutta. Minulla vain menee aivan ohi. Niin monta kertaa olen miettinyt, että jos sitä taas jossain vaiheessa yrittäisi hommautua jonnekin, josta voisi saada apua. Noina hetkinä tulee aina vain mieleen edelliset kerrat kuin uskaltauduin ja petyin. Viimeisimmän tyypin sanat "miksi sinä oikeastaan edes käyt täällä" palaa aina kaikumaan ja ajattelen taas hetken, että ei minua kuitenkaan otettaisi vakavasti. Kaikki vain on nykyään niin suurta möykkyä, että sitä on kohta mahdotonta saada hajoitettua.