Seinät kaatuu päälle ja kukaan ei ole mua pelastamassa niiden alta. Odotan kai sit ihkumiestä, joka saa kaiken ikävän unohtumaan ja tilalle antaa mulle elämäniloa ja kaikkea positiivista ja kivaa.
En tiedä kyllä, miten jonkun ihkumiehen edes löytäisi. Kotoa ei tulla etsimään ja muualla jo pelkästään tuntemattomien ihmisten läsnäolo ahdistaa suunnattomasti, usein jopa tuttujen ihmisten seura. Välillä tästä 30 neliön yksiöstä poistuminenkin vaatii viimeisten rohkeuden rippeiden keräämistä. Yritäpä siinä sitten vielä tutustua.
M:n ottaisin heti, jos vain saisin. Siitäkin miehestä on jo paljon aikaa, mutta muistan miltä tuntui hänen kosketus, miltä tuoksui ja muistan naurun. Häiritsevää on kuitenkin, että olen unohtanut lähes kokonaan miltä hän näytti. Ikävöin kuitenkin paljon edelleen. Hän "kantoi" minua silloin, kun ajattelen tämän kaiken alkaneen, nyt joudun kuitenkin tappelemaan yksin mörrejä vastaan, eikä missään ole edes turvapaikkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti